Tuesday, February 07, 2006

 

Kuuntelemisen vaikeudesta

oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo
Lukiossa koin vaikeaksi kuunnella paria opettajaa, vaikka he puhuivat hyvin. Hissan ope keinui kannoillaan hyppyyttäen samalla karttakeppiä poikittain kämmenillään, ja psykan ope käveli luokan edessä edestakaisin, edestakaisin. Huomio kiintyi pakostakin liikkeeseen eikä käsiteltävään asiaan. Jumppamaikalla oli tapana hymyillä meitä haukkuessaan, enkä oikein voinut keskittyä hänen sanoihinsa kun vaivasin päätäni sillä hymyllä.

Tosenlainen vaikeus on jos ei saa toisen ihmisen puheesta helposti selvää. Silloin kuunteleminen ei tietenkään luonnistu. Epäselvä puhetapa, huono ulosanti, se että henkilö puhuu vierasta kieltä jota ei hallitse, tai puhuu minulle outoa murretta - se rasittaa, ja vaikeuttaa kommunikointia.

Toisinaan asia hukkuu kun kuulija joutuu altistumaan jollekin sanalle jota puhuja viljelee tarpeettomasti kaiken aikaa. Minusta on typerää joutua kuulemaan ‘ttumä alkuisia puhunnoksia, joten on iso onni että niitä ei esiinny kuin satunnaisilla bussimatkoilla sivusta kuultuina. Joskus kun yrittää kuunnella henkilöhaastattelua TV:stä , mielenkiintoinenkin asia voi hukkua kun haastateltava käyttää tuon tuostakin jotain muotisanaa tai muuta sanaa joka on häneen tarttunut tai johon hän on tarttunut. Ilmausta “niin sanotusti” voi käyttää kerran tai pari, mutta jos sitä niin sanotusti lykätään joka väliin, kuulijaa alkaa niin sanotusti nyppiä. Olisin mielelläni katsellut ja kuunnellut erästä mainiota englanninkielistä TV-kokkia, mutta heppu käytteli sanaa “literally” ( = kirjaimellisesti) niin pakonomaisesti että se oli jo tragikoomista. “Peitän vihannekset kirjaimellisesti foliolla ja laitan ne kirjaimellisesti uuniin puoleksi tunniksi...” En voinut kuin kirjaimellisesti vaihtaa kanavaa.

Niin ja mistään lapsista kertovasta anekdootista en voi asettua nauttimaan, koska heti kun juttu alkaa, odotan ja pelkään kuulevani sen iänikuisen huipennuksen: ... lapsi tokaisi.

oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

Comments:
Argh! Sait minut muistelemaan joitain saarnaajia, joilla on omituisia tapoja saarnatessaan ja jolla viedään huomio varsinaisesta puheesta. Tyypillisin tapa lienee huutaminen, mutta se ei ole edes huvittavaa. Ostaisivat paremman äänentoiston, niin ei tarvis saarnaajan huutaa ääni käheänä.

Sitten oikeasti hauskoja tapoja... klassinen puheen alku:"Tänä aamuna, kun ajoin tänne, sain Herralta sanan...." ja kääntyy kuuntelijalle:"Voi pahus. Toi tyyppi ei valmistellut puheenvuoroaan, joten hän puhuu itsestään seuraava 30 minuuttia." Ja siihen päättyi sitten tehokas kuuntelu.

Yksi saarnaaja taas kyllä sai puheeseensa oikeasti sisältöä, jos vain malttoi puhua valmistellun puheen. Kuitenkin hän herkästi intoutui hyppimään saarnapöntön takana tai siis oikeastan pitkin salin etuosaa laidasta laitaan. Siinä usein unohtu se valmisteltu ja siirryttiin tyhjänpuhumisvaiheeseen. Ja hyppiminen kyllä haittasi koko viestin vastaanottoa, kun siihen vielä usein yhdisty se pahuksen huutaminen. Mutta sitä saarnaajaa on kyllä aina hauska imitoida. Siitä ei pääse mihinkään. (Vapaakirkon ihmiset tuntevat hänet varmasti!) HALLYYYYYYYYJAAAAAA! (oli pakko... anteeksi)
 
Hah hah hah hah haaa

Pitääkö siellä silti yrittää olla vakava? Otaksun että kyseessä ei ole melankolis-luterilainen kirkko vaan jokin muu. Mitä tarkoittaa vapaakirkko?

Minua ei oikein kutsu mikään kirkko. Kaikissa taitaa olla hurjan paljon muuta kuin sitä varsinaista sanomaa; urkumusiikkia, rituaaleja, kynttilöitä, öylättejä ja öyhötystä. Ja aavemainen kaiku - kaiku - aiku - iku - ku - u
 
Enää en - monista muista syistä - pystyisi edes istuun siellä ahdistumatta. Mutta kyllä se meno silti oli harrasta ja vakavaa yleisön puolelta. Joten myös siitä se yksi blogini teksti. (Jooh.. ja en siis ole vapikseen kuulunut enää muutamaan vuoteen.)

Vapaakirkosta löytyy enemmän tietoa http://www.svk.fi/ . Tiivistettynä pienehkö (oliskohan 10000 jäsentä?), 1800-luvulla luterilaisesta kirkosta eronnut liike. 1960-luvulla tuli sen mukaan enemmän jenkkimeininkiä, kun helluntailaisuus räsähti kunnolla Suomen maaperälle (tai siis osa helluntailaisista saarnaajista hyppäs vapaakirkkoon). Melkein joka paikkakunnalla on vapaakirkko, vaikkakin ehkä pieni. Hesassa Annankadulta löytyy ja se rakennus on salin puolesta hyvin lähellä luterilaista. SVK:n sisältä menoa on laidasta laitaan - hyvin melankolisesta sellaiseen hihhulointi-ylistysmeininkiin, että suomalaista miestä ainakin hirvittää meno. (Ja yleensä tilaisuus on rakenteelta alkurukous - laulu - pieni puheenvuoro - laulu (kolehti joko tässä) - saarna - laulu (tai sitten kolehti tässä) Paikasta riippuen voi olla kuoro. Jos haluat mennä katsomaan, niin kannattaa suosia sunnuntaita, muulloin kun meno voi olla melkein mitä tahansa.)
 
Ai niin.. ja luterilaisessa jumalanpalveluksessa tuo "muu sälä" on ehdottomasti sitä parasta osaa! Sen symboliikan sisältö vain pitää löytää omalla kohdallaankin toimivaksi. Kirkkotaide usein on niin puhuttelevaa, että saatan sen sisältöä pohtia saarnan aikana enemmän kuin saarnaa...
 
Mielenkiintoista, monellakin tapaa. Taas alkaa postauksen aihe kehkehtyä aivoissani...
 
Post a Comment



<< Home

This page is powered by Blogger. Isn't yours?