Monday, January 09, 2006

 

Sattumalta onnistui...

oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo


Opettajan työhön kuuluu palautteen antaminen. Annan sitä hyvin spontaanisti ja mielelläni oppituntien kuluessa. Oman luonteeni ja tapojeni mukaisesti näen aina vallitsevasti enemmän hyvää kuin huonoa, joten palaute on enimmäkseen kehuvaa ja kannustavaa. Vikoja en nosta päiviteltäviksi, vaan ehdotan parannuksia ilman mitään surkuttelevaa välivaihetta. Tämä toimii erittäin hienosti.

Tai toimii jos minun annetaan hoitaa työni omalla tavallani. Kuka ravistelisi suomalaiset pois vuosisataisten ruikutusperinteiden ikeestä ja siitä älyttömästä vaatimuksesta että EI SAA KEHUA? Miksi osa kansaa vaatii että heidän painetaan alas ja pidetään siellä? Pahimmassa tapauksessa vierustoveri, naapuri ja omat lapset vedetään myös alas. Itseään ei saa kehua missään tapauksessa. Pois se meistä!

Ne joita ei ole lapsina kehuttu ja kannustettu eivät erota tervettä itsetuntoa epäterveestä itserakkaudesta. Voi käydä niin että nuori tulee kotiin iloisena saatuaan matikan kokeesta hienon arvosanan ahkeroituaan monta iltaa, ja siellä kotiovella tipautetaan maan pinnalle tiuskaisemalla että itsekehu on rumaa.

Tuota taustaa vasten ei tietenkään kannata ihmetellä sitä että kun englannin tunnilla kehaisen: “Sinähän osasit koko lauseen!” vastaukseksi tulee kuin nappia painamalla innottomalla äänellä: “Sattumalta onnistui.” Siihen se oma intonikin sitten latistuu. Kun itse rakennan oppilaiden kanssa heidän kielitaitoaan, heidän innottomuutensa on samalla epäluottamuslause minulle. Kyllä minä kaipaisin kannustusta ja osaisin sen myös ottaa vastaan.

Kops puhuu tänään myös suomalaisten kyvyttömyydestä ottaa kehuja ja lahjoja vastaan. Hiippailepa sinne sivulinkistä ellet ole jo käynyt.

oooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooo

Comments:
Koulussa meillä hoettiin, että omakehu haisee. Ja moni, esim. äitini, on epäluuloinen, jos kehutaan. Toisaalta hän on myös ihastellut omien lastensa kykyä kehuskella, eli on mm. kehunut minua kehumisesta :-)

Olen huomannut, että itsepintaisesti ja rehellisesti kun vain jaksaa kehuskella, kyllä se pikkuhiljaa menee läpi. Ihmiset oppivat, että tuo on se hullu, joka sanoo suoraan myös positiiviset asiat eikä se tarkoita niillä mitään sen kummempaa.
 
Ensimmäinen kehumismuistoni sijoittuu kouluun, josta tulin ylpeästi matematiikankokeen kanssa. Olin sitä mieltä, että hyvin mennyt koe tekisi äidistä tyytyväisen. Hihkaisin jo eteisestä, että sain kympin matematiikan kokeesta. Vastaus oli: "Aijaa".

Muistan tapauksen hyvin, koska tein silloin päätöksen olla kehumatta itseäni äidille koskaan. Ihan väleissä ollaan vielä ja olen saattanut matkan varrella välillä unohtaa tuon päätökseni.

Olen tavannut Kauran mainitsemia hulluja kehujia. He ovat järjestään mukavia ihmisiä. :)
 
Kaura ja Toni,

Te kaksi ja monet muut kommentoijat annatte näihin postauksiini arvokasta lisää, totean taas kerran äärimmäisen kiitollisena. Hyvää keskustelua syntyy ilmeisesti aina blogosfäärissä. Täällä on verrattomia kirjoittajia! Ehkä osa siitä selittyy sillä että voi puhua vapaammin kuin livenä. Minusta ihmiset yleensä ovat älykkäitä. Kummat jutut kahlitsevat kuten kasvatuksen aikaansaamat estymät. Joskus voisin potkaista oppilaitani kun hidastavat omaa oppimistaan ja himmentävät omaa välkkyyttään.
 
Kyse voi olla joskus pelkästä puhetavasta; samaan tapaan kuin jos englantilainen kysyy: How are you? Ei hän kai oikeasti tiedustele vointiasi vaan tervehtii (mikä valkenee suomalaiselle vasta kun näkee puhekumppaninsa tuskallisen ilmeen toisen selittäessä vatsavaivojaan). Niinpä "ei tuo nyt mitään ole" voi merkitä vain "huomasin, että huomasit".

Sitten koulussa... suomalaisessa koulussa taitaa olla helpompaa olla huono kuin hyvä (siis kasvojen säilyttämisen kannalta kaveripiirissä).

Tunnen toki tuon suomalaiskansallisen nöyryys, vaatimattomuus, toimeliaisuus -bermuudankolmion. Hankipa joskus käsiisi uusi Siirakin kirjan käännös (Jeesus Syrakin apogryfikirja; se kului aikoinaan suomalaisten kasvattajien ja kirkonmiesten käsissä. Koko teos on pullollaan ohjeita, joiden sisältönä on: tyydy osaasi, älä tähtää korkeammalle kuin sinut on tarkoitettu, puhuminen hopeaa vaikeneminen kultaa, nöyrry isäsi edessä jne, jne.). Muistaakseni suuri filosofimme Snellmankin opetti, että itserakas (so. itsestään turhia luuleva) lapsi lyö äitiään. Väittelin tästä aihepiiristä, joten en osannut kirjoittaa lyhyesti ;-)
 
Jeps, viestinnän ammattilaisena tiedän miten moninaiset ovat kommunikaation, kasvatuksen ja ihmisen psykologian koukerot. Ei käsitä itseään, saati sitten toisia puolet ajasta.

Yleisön pyynnöstä (huolimatta) voisit kirjoittaa blogiin jotain mainitsemistasi aiheista. Se olisi upeaa!
 
Tein sen jo - kirjoituksesi innoittamana. Aloitin vähän kaukaa, koetan päästä jossain tulevassa kirjoituksessani vähän lähemmäs nykyaikaa. Ajattelen, että lukijat ymmärtävät tuon perinteen vaikuttavan tietyllä tasolla vielä nykyäänkin.
 
Luin kirjoituksesi aamulla, Kopsin myös, ja sitten onkin ollut koko päivä aikaa pohtia asiaa kun muu työnteko haittaa blogaamista ;) Tunnen kyllä tuon vanhan virren "enhän minä oikeastaan mitään osaa, tuurilla... tästä nyt tuli tällainen... kunhan pöytälaatikkoon". Toisaalta ihan nimekkäät kasvattajat (Montessori ainakin joidenkin tulkitsijoidensa mukaan) eivät ole yksimielisen innoissaan lapsen kehumisesta: lapsen pitäisi tehdä tekemisen, osaamisen, oppimisen ilosta, ei kehujen toivossa. Rakastetaanko minua siksi että osaan, että suoriudun, vai siksi että olen? Lahjakkaan lapsen tragedia?

Jotenkin tuntuisi siltä että Italiassa lapset saavat enemmän kehuja esiintymisestään, heitä koulitaan piazzan julkisuuteen, ja opettajan kannustama mesominen kuitattaisiin Suomessa (kotioloista johtuvaksi?) epäterveeksi huomionkaipuuksi. Lapsi on terve ja tasapainoinen kun hän haluaa sulautua tapettiin.

Ei kovin jäsentynyttä pohdiskelua vielä, ehkä jatkan aiheesta vielä omassa blogissani. Oma mottoni tietysti on se että on vaikeaa olla nöyrä kun on niin v**un hyvä! :)
 
Joo, kavatusfilosofit ovat laukoneet kaikenlaista. Mainitsemastasi syystä Montessori oli valmis kieltämään lapsilta lelut (leiikkimisen) ja karamellit. Terve lapsi, jolla on sopivaa tekemistä ei tarvitse leluja. Karamellit ovat tarpeettomia. Vähän provosoivasti totean, että M. ideaalina oli hiljaa, yksin, montessorivälineiden kanssa nyhertävä oppilas.
 
Kelpaisi kyllä minullekin, ainakin välillä ;) Meidän lapsemme käsitys leikkimisestä on se, että hauskinta leikkiä on vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, no, onhan se kivaa, muttei sitä koko päivää jaksa sadan prosentin teholla, hyvä että välillä pääsee vuorovaikuttamaan kokoistensa metrin pätkien kanssa (nimim. Joululomasta selvinnyt)
 
Post a Comment



<< Home

This page is powered by Blogger. Isn't yours?